Tiinannin kirjaloki

Mördare utan ansikte (Mankell, Henning)

2008-02-27T11:22:00+02:00

"Något är inte som det brukar vara.
Grannens häst har inte gnäggat under natten.
Det är vinter över den skånska slätten. Bonden som vaknat stiger upp och går över till granngården. Den syn som möter honom är fruktansvärd. På golvet ligger den gamle Johannes Lövgren med krossat ansikte. Hans hustru Maria sitter vid en stol med en strypsnara om halsen och nattlinnet nersölat av blod.
Innan kvinnan dör på sjukhuset hinner hon säga ett ord som snart läcker ut i medierna.
’Utländsk.’
Kommissarie Kurt Wallander vid Ystadpolisen som leder utredningen får snart anonyma hot på telefonen. När stadens flyktingförläggning brinner och en somalisk flykting mördas står det klart att den som hotar menar allvar.
Wallander inser att utredningen nu är en kamp mot tiden. Och mot en hänsynslös motståndare.
En mördare utan ansikte.

Mördare utan ansikte är den första delen i romanserien om Kurt Wallander, läst och älskad över hela världen.

’För mig är Henning Mankell en av dagens främsta kriminalförfattare. Han hör hemma iden stora tradition av författare vars verk överskrider genrer och blir till litteratur som är både spännande och tar ställning.’
Michael Ondaatje, författare till Den engelske patienten"

Före denna bok hade jag läst bara en bok av Henning Mankell – och den var i finska. (Ni kan läsa min lilla recension här om ni vill. Själva boken heter Syvyys (Djup).) Jag vet att han kanske är lite för populistisk för en författare när man jämför honom med mina största favoritförfattare. Jag gillar ändå hans minimalistiska stil; jag gillar den på finska, och nu vet jag att jag älskar den på svenska.

"Just innan mötet med mordspanarna skulle börja, ringde Peter Edler.
- Hur mår du? sa han. Dagens Hjälte.
- Kyss mig i ändan, svarade Kurt Wallander." (s. 120)

Mankells stil att skriva är väldigt talspråklig – speciellt när det gäller om repliker. Jag lade märke till ordföljden i att-satser (jag borde troligen kalla dem för allmänt underordnade bisatser): Mankell använder nämligen huvudsatsens ordföljd också i bisatser (fundament – predikat (finitverb) – subjekt (om det inte står som fundament) – adverbial i stället för [bisatsinledare –] subjekt – adverbial – predikat (finitverb)) . Vi har ganska nyligen talat om detta i vår kurs i grammatisk teori, och vi finska studenterna varnades för att använda det. Dessutom svär Wallander och hans kolleger så mycket som fan. Jag hade nästan glömt bort att det finns ett uttryck "tamigfan". Då är det ju bra att jag läste denna bok just nu, eller hur? (Jag skulle ha skrivit det "tamejfan" men det spelar nog ingen så stor roll, tror jag.)

Jag har (haft inget val utan jag har behövt ha) studerat ganska mycket fonetik under de senaste veckorna. Det far på denna grund jag lade märke till att Mankell skriver ordet tjugo "tjugu". Det spelar ju ingen stor roll i själva boken eller min läsprocess, men jag tycker det är roligt. När vi finnarna börjar studera svenska börjar vi med nummer. Vanligtvis lär vi oss uttala numret 20 på ett något lustigt sätt – någonting som liknar [tsuku]. (Jag skyller det på finskan.) När vi fortsätter med våra studier, lär de flesta av oss att uttala numret på det finlanssvenska sättet, någonting som liknar [tʃʉˑɡu]. Några av oss (dvs. de som är tillräckligt galna, t.ex. jag) fortsätter med sina studier i svenska vid ett universitet. Om man råkar hamna in på ett universitet där man studerar rikssvenska lär man ganska snabbt att ordet uttalas på olika sätt i Sverige. Det spelar ingen så stor roll om man uttalar det numret [ɕʉ:gu], [ɕɵge] eller [ɕɵgi] (de två sistnämnda i en obetonad position) – det beror bara på lokala språkvarianter.

"Kurt Wallander stannade till vid ett motell i Svedala. Han tvekade länge innan han bestämde sig för att äta enbart en sallad. Han tvivlade på att det var rätt tillfälle att lägga om sina matvanor. Snarare var det så att han visste att han skulle riskera att somna om han åt för mycket före en vaknatt.
Han drack flera koppar starkt kaffe när han hade ätit. En äldre kvinna kom fram till hans bord och ville sälja Vakttornet. Han köpte ett exemplar och tänkte att det var tillräckligt tråkig läsning för att räcka hela natten." (s. 210-11)

Själva boken då. (Vad? Jag har väl tid att skriva. Annars skulle jag bara studera fonetik.) Handlingen är spännande, även om slutet var lite trist. När man har hittat på så många olika (konspirations)teorier som Kurt och hans kolleger gjorde, borde man inte ha så väldigt vanliga skyldiga heller.

Jag tror att bokens beskrivning om en ensam medelålders man är väldigt realistisk. (Varför jag bara tror? Jag vet ju ingenting om ensamma medelålders män. Men jag tror att de väl kan tänka och känna precis som Wallander.) Den lilla kärlekshistoria som pågår genom praktiskt taget hela boken får sin höjdpunkt så omärkligt och snabbt att till och med jag nästan missade den. (Emfas på ordet nästan. :P)

Ett lyckligt slut, även om det var lite trist. Inga biljakter på mördare genom det nattliga Ystad. Kanske är det bättre så. Nej, jag är säker på att det är bättre så.

En bok absolut värd att läsa – oberoende på språket man vill läsa det på. 4+/5

Pappan och havet (Jansson, Tove)

2008-02-24T18:51:00+02:00

"Långt ute i havet låg Ön. Den var så gott som öde. Där fanns en fyr, men den var släckt. På en udde bodde en fiskare, men han teg. Till denna ö förde pappan sin familj som han vill beskydda och försvara.
Ön var annorlunda. Den var något helt annat än Mumindalen, där allting var som det skulle. Sanningen att säga höll det på att bli ganska förfärligt på ön. Den var nära att förvandla alla – utom lilla My. Och orsaken var havet, som man inte kunde förstå sig på. Vad som behövdes var en storm, en bärgningsbragd och att fyren tändes igen. Havet hade kanske dålig karaktär, men det var en bra fiende."

Jag har haft bråttom med mina studier (och följande vecka ska inte bli bättre), så jag bestämde mig att läsa en bok som jag har läst oräkneligt många gånger. Jag har alltid tyckt att Pappan och havet är kanske den allvarligaste boken i hela serien. Det har väldigt många mörka toner och det är på något sätt lite tungt att läsa. Det är troligen just därför jag inte har läst det sedan jag gick i högstadiet.

"Av alla vindrar älskade fiskaren sydvästen mest. Den hade blåst in sig nu och mojnade inte till natten. Det var höstens sydväst som kunde blåsa många veckor tills vågorna blev långa gråa berg som kom hävande in emot öarna.
Fiskaren satt i sitt hus och såg sjöarna växa. Det var så välsignat skönt att inte längre behöva bry sig om. Ingen som berättade och frågade, ingen och ingenting som det var synd om. Bara himlens och havets obegripliga och onåbara väldighet som strömmade över honom och förbi och som aldrig kunde göra honom besviken." (s. 151)

Som någon som studerar nordiska språk i Finland kan jag inte säga någonting ont om Jansson eller hennes Muminböcker. Även om jag ville/kunde säga något sådant, skulle jag inte kunna hitta ett enda fel så stort att det skulle ha stört mig. Barnen läser de här böckerna som sagor. Vi vuxna hittar mörkare toner och väldigt viktiga saker gömda under själva texten. Till exempel är det mest viktigaste temat i denna bok ensamhet – åtminstone enligt min åsikt. Mårran och fiskare är på något sätt väldigt likadana i sin ensamhet, och till och med mamman blir lite konstig bara eftersom hon känner sig ensam.

4+/5 – inte den bästa boken av Jansson, men jävligt bra ändå.

Mustat liput (Strindberg, August)

2008-02-15T11:10:00+02:00

"Luin Mustien lippujen oikovedoksia… Aloin pelätä, että tämän kirjan julkaiseminen on rikollista ja että se pitäisi vetää takaisin… kauhea kirja se on!’
- August Strindberg

Mustat liput oli aikansa kirjallinen sensaatio, joka kuohutti Ruotsin kulttuuripiirejä viime vuosisadan alussa. Se on paljastava avainromaani täynnä peittelemätöntä kaunaa ja kostonhimoa, häikäilemättömiä solvauksia ja riemastuttavan ilkeitä letkautuksia.
Ennen kaikkea romaani kertoo kuitenkin August Strindbergistä itsestään. Kirjailija on siirtänyt tarinansa päähenkilöihin aineksia omasta elämästään. Lopputuloksena on armottoman rehellinen itsetilitys, joka tuo yllättäviä puolia Strindbergin ristiriitaiseen kirjailijakuvaan.”

Motiivieni perusteluksi riittäisi ehkä tässäkin yhteydessä yksi sana: kirja-ale. Toisaalta taustalla on myös ruotsalaisen historiallisen kirjallisuuden kurssi, jolle tosin itse en (vielä tänä vuonna) osallistu, mutta jonka perusteella kaverini ovat esittäneet melkoisen mielenkiintoisia kommentteja paitsi Strindbergin kirjoitustyylistä myös Strindbergistä ihmisenä. Näiden kuvausten ja takakansitekstin perusteella odotin vanhahtavan (alkuperäisteos on julkaistu 1907) ilkeilevää (ts. muka-ilkeilevää) dialogin varaan rakentuvaa romaania – enkä ollut täysin väärässäkään.

”Kuinka paljon kouluissa ja yliopistoissa luetaankaan valheita hyvässä uskossa: monen monia vanhentuneita teorioja ja olettamuksia, jotka seuraavalla aikakaudella osoitetaan epäuskoksi, taikauskoksi ja harhaannukseksi. Ihminen, joka aavistaa tulossa olevan totuuden ja havahtuu huomaten olevansa valheiden ympäröimä, hengittävänsä valhetta, joutuu epätoivon ja raivon valtaan ja tuntee tukehtuvansa. Valhetta opissa ja elämässä, valhetta seurustelussa, ystävyydessä ja rakkaudessa, lainsäädännössä, hallinnossa, hallituksessa, politiikassa ja uskonnossa.
Totuus on jäätikkövirta, joka etenee huomaamatta, muuttuu jäästä lumeksi, sulaa vedeksi ja jäätyy jälleen, mutta uudistuu koko ajan puhtaasta lumesta, joka tulee ylhäältä kirkkaana kuin totuus: edettyään jonkin matkaa eteen ja alas päin virta likaantuu ja valuu tyhjään.” (s. 178)

Strindbergin kirjoitustyyli on kaunista luettavaa, ja käännös onnistuu kuin onnistuukin säilyttämään kirjan alkuperäissävyt. Siitä riemusta sietää jopa tekstin harvat svedismit. Hahmoja tuntuu alussa olevan niin paljon, että heidän erottaminen toisistaan on verrattain hankalaa, mutta lieneekö kyse ollut harjoituksen puutteesta, sillä kirjan lopussa sitä jo arvostaa juonen tekemää (lähes) täydellistä ympyrää. Dialogin ja erityisesti monologin osuus kirjasta on suuri, mikä sopii minulle vallan mainiosti.

Mitä odottamaani muka-ilkeilyyn tulee, olin verrattain väärässä. Kirjassa vilisee modernia, täysimittaista ilkeilyä, joka (Paavo Lehtosen jälkisanojen mukaan) hyökkäsi suoraan ja käytännössä naamioimattomana ruotsalaisen kulttuuriyhteiskunnan tuonhetkisiä vaikuttajia vastaan.

Hyvä kirja, muttei erinomainen. 3½/5

Kesän varjot (Carpelan, Bo)

2008-02-08T15:05:00+02:00

"Matka lapsuuden maisemaan herättää Mattias Bergmarkissa vuosikymmenten takaisen sotakesän kipeät muistot, joista eräs, silloin viattomalta tuntunut, painaa häntä yhä.
    Sydämessä tuntuu vihlaisu, liekö vanhan miehen vai nuoren pojan: Sonja! Nuori suloinen Sonja, jota Mattias kerran rakasti kahdeksanvuotiaan ujolla kiihkolla.
    Nyt Mattiaksella on taskussaan Sonjan lyhyt kirje: 'Tule Bergiin, haluan puhua sinun kanssasi, aika rientää.'"

Kun Paavo "Mooses" Lipponen katsoo kirjan Finlandia-palkinnon arvoiseksi (2005) ja eräs nimeltä mainitsematon kirjakauppaketju laittaa sen myyntiin puoli-ilmaiseksi alessaan, on nykykirjallisuuden kärryiltä tippuneen lukijankin (ts. minun) pakko ostaa se. (Vaikka tämän vuoden puolella lukemani kirjat ovatkin enimmäkseen alaikäisiä, ts. viimeistään 1990-luvulla kirjoitettuja, oikeasti sydämeni lukijana viihtyy 1700- ja 1800-luvuilla.) Enquistin jäljiltä odotukset ovat korkealla – luonnollisestihan yleistän, että yli seitsenkymmenvuotiaat ruotsia puhuvat kirjailijamiehet ovat kaikki hyviä, kun kerran Enquistkin on! Petyin.

"Saunan ympärillä kasvaa horsmia ja nokkosia, miehen mittaisia. Kun avaan oven, vastaani tulvahtaa ihana tuoksu: savua ja lämpöä, koivunlehtiä ja hiljaisuutta. Ikkunan ja sen punavalkoruutuisen verhon alla on penkki, ja kun silitän sitä kädellä, tuntuu kuin koskettaisin ihoa, ikuista ja elävää. Kun katson ulos ikkunasta, näen hiljaisia peltoja, hiekkatien, aivan entisellään. Nurkassa on tynnyri täynnä vettä, ja kun nostan kantta, vedenpinta värähtää ja peilaa palan taivasta. Puutapissa oven pielessä riippuu vanha keltainen öljykangastakki. Takaseinän kirjahyllykin on jäljellä. Siinä on rivissä pokkareita, James Bondia, Chandleria, ja Raamattu.
    Onko Raamattu aina ollut tuossa?" (s. 119-20)

Kirjan lähtöasetelma on vähintäänkin kiehtova: mies matkustaa takaisin lapsuuteensa, Bergiin ja sotakesään -44. Menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat Carpelanin kerronnassa toisiinsa kauniisti, sekoittuvat, mutta ovat silti irti toisistaan. Kerronta on sujuvaa, osittain tajunnanvirtaan taipuvaa, tyyli yksinkertaista ja kaunista – älykästä. Kertoja – Mattias – tekee hienoja oivalluksia elämästä, ajasta ja kuolemasta. Silti jotain jää puuttumaan. Mattias jää lukijalle etäiseksi, samaten muut Bergin asukkaat.

Kesän varjot ei lukeudu parhaisiin lukemiini kirjoihin. Se on kuitenkin hyvä kirja, kerronnallisesti kaunis ja kiehtova. Ehkä olen vain liian nuori sitä lukemaan. 3½/5

Blanche ja Marie (Enquist, Per Olov)

2008-02-04T22:21:00+02:00

"'Hänen nimensä oli Blanche Wittman ja kuollessaan hän oli 102 senttiä pitkä ja painoi 42 kiloa.
     Hän oli silloin eräänlainen torso, mutta hänen torsossaan oli pää. Vasen sääri, oikea jalka lonkkaan asti ja vasen käsivarsi oli amputoitu. Siksi Blanche oli niin lyhyt. Muuten hänessä ei ollut mitään poikkeuksellista. Kaikki ne, jotka näkivät hänet ennen amputointeja, pitivät häntä hyvin kauniina. Tietyistä syistä monet tarkkailivat häntä, myös monet kuvailuun kykenevät, toisin sanoen kirjailijat.'

Blanche Wittman eli kolme elämää. Nuorena Blanche suljettiin Pariisiin kuuluisaan Salpêtrière-sairaalaan ja hänestä tuli 'hysteerikkojen kuningatar' ja maailmankuulun neurologin Jean Martin Charcotin rakastaja. Mutta heti kun Charcot kuoli, Blanche parani.
     Muutamaa vuotta myöhemmin Blanche työskenteli Marie Curien, nobelistin ja radiumin löytäjän, laboratoriossa. Blanche altistui siniselle säteilylle, ja alkoi amputointien sarja. Kun hänestä oli jäljellä pelkkä torso, hän alkoi kartoittaa rakkauden tutkimatonta ydintä. Hän kirjoitti rakkaussuhteestaan Charcotiin sekä Marie Curien katastrofaalisesta viimeisestä rakkaudesta. Kuolema ja rakkaus kietoutuivat erottamattomasti yhteen hänen kolmessa muistikirjassaan, jotka hän nimesi Kysymysten kirjaksi."

Vaarallisia nuo kirja-alet. Ruotsin kirjallisuusluentojen pohjalta tuttu nimi (Enquist) pomppasi silmille ja muistin luennoitsijan maininneen kirjankin nimeltä. Koska hintaa ei ollut juuri nimeksikään, pakkohan se oli hyllyyn napata, vaikkakin käännöksenä. Tack ska du ha, Calle. Ilman mainostustasi olisin luultavasti jäänyt mahtavaa lukukokemusta köyhemmäksi.

"[Charcot'n] mielestään hysteriassa oli tietty järjestelmä, salainen koodi, joka avattuna voi antaa viitteitä elämän tarkoituksesta: tällä kaaoksen ja järjestyksen sekoituksella oli lähinnä musikaalinen muoto, se oli sävellys, osina andante, allegro ja adagio. Charcot onnistui synnyttämään hysteerisiä kriisejä keksittyään, tai löydettyään, kuten hän myös sanoi, ihmisruumiista tiettyjä kohtia, joita oli paineltava. Kriisit alkoivat ennakko-oireilla ja jatkuivat epileptisinä, tahdottomasti nykivinä kouristuksina. Sitten seurasivat ne attitudes passionnelles, jotka ällistyttivät katsojia, ja päätteeksi tuli lähinnä tunnevaltainen rentoutumisvaihe.
     Ihminen oli kuin sinfonia. C. oli aina halunnut säveltäjäksi." (s. 95)

Enquistin kerronta on monitasoista ja monisyistä, tieteiden ja taiteiden, teorian ja todellisuuden rajojen yli hyppivää. Faction on genrenä erityisen haastava lukijalle, joka ei ehkä ole perehtynyt aiheeseen – kuten minun kohdallani. En kuitenkaan katso sen millään tavalla latistaneen lukukokemusta. Au contraire. Teksti oli kuitenkin sen verran vaikealukuista (ts. keskittymistä vaativaa), että olen tyytyväinen siihen, että luin kirjan suomeksi enkä ruotsiksi. Käännös oli sangen passeli. Muutamia lipsahduksia (silmiinpistävämpänä Charcot'n nimen lausuminen ja siitä aiheutuva sijamuotojen kirjoitusasu) oli toki mukaan päässyt, muttei mitään liikaa häiritsevää.

"Miten häpeä voikaan olla näin raskas, hänhän oli luullut vain rakastavansa.
     Miksi kaiken täytyi muuttua näin rumaksi?
     Rakkaus oli ensin ollut huumaavaa, lämmintä, lähes polttavaa, mutta sitten tämä sula kuuma kiviaines oli muuttunut mustaksi ja irvokkaaksi, jähmettynyt häpeän laavaksi. - - Ja sitten viha. Hän tunsi niin voimakasta vihaa että oli vaikea hengittää. Ei ollut kysymys muiden vihasta, vaan hänen omastaan! Viha rumensi hänet kokonaan! Teki rumaksi!
     Se ei ollut oikeudenmukaista." (s. 193)

Teksti itsessään vilisee mahtavia ajatuksia, one-linereita, joita oli pakko alkaa kirjoittaa ylös. Ihmisen vertaaminen sinfoniaan ja lääkärin esittäminen sen säveltäjänä (ks. yllä) on vain yksi esimerkki. Oma suosikkini oli ehkäpä sivulta 121 löytyvä lausahdus, jossa kysytään: "Mikä on himon kemiallinen kaava?" Ja ne vertaukset ja rinnastukset! Esimerkiksi ilmaus "rakkauden syöpäkasvain" (s. 122) on yksinkertaisesti mahtava!

Jos kirjaa lukiessa nyrjäyttää aivonsa, kirjan on pakko olla joko erittäin hyvä kaikessa monimutkaisuudessaan tai aivan järjettömän huono(sti käännetty). Blanche ja Marie kuuluu ensin mainitsemaani kategoriaan.

5-/5. Suosittelen lämpimästi.

P.S. Rakastan sinua (Ahern, Cecelia)

2008-02-03T19:08:00+02:00

"Holly ja Gerry ymmärtävät toisiaan puolesta sanasta, ja heillä on hauskaa jopa kinatessa. Holly ei voi edes kuvitella elävänsä ilman miestään! Mutta Gerry kuolee yllättäen, ja Holly vaipuu surun syövereihin. Holly herää horteestaan vasta kolme kuukautta Gerryn kuoleman jälkeen, kun hän saa äidiltään paksun kirjekuoren jonka päällä lukee 'Lista'.

Kaikki on alkanut rakastavaisten vitsistä: mitä ihmettä Holly tekisi, jos Gerry ei olisi muistuttelemassa häntä arjen pikkuasioista? Valot jäisivät sammuttamatta, laskut maksamatta ja maito ostamatta. Gerry on ottanut kaiken huomioon ja kirjoittanut Hollylle kymmenen 'muistilistaa', yhden jokaiselle kuukaudelle joka seuraa hänen kuolemaansa. Gerryn kirjeet auttavat Hollya tekemään surutyötään, ja kaiken lisäksi tuntuu siltä, että Gerry on punonut kokonaisen juonen Hollyn uutta elämää varten."

Yleensä en lue hömpäksi lueteltavissa olevia kirjoja. P.S. Rakastan sinua on kuitenkin poikkeus. Kirjan pohjalta tehdyn elokuvan Suomen ensi-ilta on tänään (hurraa!), pääosassa suosikkiskottini - pakkohan se kirjakin on lukea. Odotukset eivät olleet erityisen korkealla, vaikka elokuvaa onkin kehuttu ihan mukavissa määrin. Olin väärässä - taas.

"Sharon ja Holly kävivät usein kahvilassa Grafton Streetillä, koska se oli paras paikka tarkkailla ihmisiä. He punoivat kaikenlaisia tarinoita ajankulukseen, mutta Holly harrasti sitä varsin usein yksinkin. Taas esimerkki siitä, että hän seurasi toisten elämää eikä keskittynyt omaansa. Nytkin hän kehitteli tarinaa miehestä, joka käveli kadulla käsi kädessä vaimonsa kanssa. Hän päätti, että mies olikin homo ja vastaantuleva mies oli hänen rakastajansa. Hän tarkkaili miesten kasvoja kun he lähestyivät toisiaan, ja arvaili katsoisivatko he toisiaan silmiin. Miehet panivat vielä paremmaksi ja Holly yritti olla tirskumatta, kun kolmikko seisahtui ihan hänen pöytänsä eteen.
'Anteeksi? Paljonkohan kello on?' rakastaja kysyi naiselta ja homoutensa salaavalta aviomieheltä.
'Vartin yli kymmenen', kaappihomo vastasi katsottuaan kelloaan.
'Kiitos', rakastaja sanoi, kosketti miehen kättä ja jatkoi matkaansa.
Oli päivänselvää, että Holly oli juuri todistanut, miten miehet olivat sopineet myöhemmästä salaisesta tapaamisesta. Hän tarkkaili ihmisiä vielä hetken kunnes kyllästyi ja päätti elää vaihteeksi omaa elämäänsä." (s. 188)

Mikäli en olisi lukenut kirjaa enimmäkseen julkisilla paikoilla (yliopistolla, bussissa, junassa), olisin luultavasti onnistunut työllistämään muutaman ihmisen lisää nenäliinateollisuuteen. Nyt piti kuitenkin käyttäytyä ihmisiksi (ts. yrittää olla vetistelemättä niin pitkälti kuin hiukankin mahdollista).

Juoni itsessään on sangen hömppää, mutta Ahernin tyyli on (ainakin käännöksessä) mukavan pelkistettyä ja yllättävän sujuvaa. (Käännöksessä tosin on jäljellä muutamia inhottavia anglismeja ja muutamia kiusallisen töksähtäviä lauseita. Enimmäkseen kuitenkin sujuvaa suomea.) Huumoria on mukana sopivina annoksina: lukukokemus ei siis ollut pelkkää poraamista, vaan myönnän hihittäneeni tietyissä kohdissa puolihysteerisesti.

Kirjaa kuvaamaan sopinee parhaiten adjektiivi herttainen. Nopealukuinen, helppo teos, jota lukiessa voi joko (yli)analysoida kaikkea rakkaudesta puutarhanhoitoon tai unohtaa täysin kriittisen lukemisen ja vain nauttia silmien edessä soljuvista sanoista. Täydellinen kirja sohvannurkkaan piiloutumiseen kera peiton, suklaalevyn ja teekupin.

4/5

Vägen till Jerusalem (Guillou, Jan)

2008-01-26T19:06:00+02:00

"Vägen till Jerusalem är den första delen i Jan Guillous svit från korstågstiden.

Nådens år 1150 föds Arn Magnusson på Arnäs gård vid Vänerns strand. Han växer upp hos munkarna i Varnhems kloster och får den yppersta av sin tids andliga och världsliga bildning. Han lär sig också att hantera svärd och båge. Ty munkarna i Varnhem har förstått att Arn nog inte är ämnad att bli en klosterbroder utan bättre lämpad som en Kristi stridsman och tempelriddare i det Heliga Landet.
När Arn som 17-åring lämnar klostret dras han in i de pågående intrigerna mellan rivaliserande tronpretendenter. Och han döms till tjugo års botgöring för sin kärlek till den ljuva Cecilia.
Vägen till Jerusalem är anträdd.

'Frågan är: Känns den här bilden av 1100-talet och dess människor trovärdig? Svaret är ja. Följdfrågan blir: Är den intressant? Svaret blir igen ja, definitivt.' Peter Englund, Expressen

'Det bästa som Jan Guillou skrivit sedan debuten med Ondskan.' Nerikes Allehanda"

Jag hade väldigt höga förväntningar när det gällde om denna kritikerrosade bok. Den första filmen i Arn-serien har ganska nyligen haft sin premiär – och den är ju den dyraste filmen någonsin filmad i Scandinavia. Jag har läst en bok av Guillou förr (Ondskan), så jag trodde att jag hade någon slags idé om t.ex. hans stil att skriva. Tyvärr fylldes mina förväntningar inte helt – men jag hade ju också fel med det där om stilen.

"[Arn] berättade att det […] hade varit mer lustigt när han första gången träffade prästen nere i Forshem. Det hade fallit sig naturligt för honom när han såg en gudsman att tala kyrkospråket och han hade hälsat artigt, sagt sitt namn och sagt sig glädjas åt att komma åter till barndomens kyrka och vad det nu varit. Men då det stod folk omkring dem på kyrkbacken hade prästen svarat som om han verkligen talade latin fast han inte gjorde det. Arn härmade något som lät ungefär som Pax vobiscum hummelidumdum, pater noster et Ave Maria krusilurum hokuspokusum, hönsum et gåsum per aspera ad astra." (s. 240)

När jag läste Ondskan, lade jag märke till att Guillou bygger handlingen upp väldigt långsamt: det var bara de näst sista hundra sidor som faktiskt var skoja att läsa. (Ungefär de sista 30 sidorna var något mer trist.) Det gäller Vägen till Jerusalem också. Arn träffar Cecilia vid sida 300 – och det bara finns några 370 sidor i denna bok! Jag förstår ju att man måste introducera personer väl men… Jag påstår inte att boken vore dålig eller trist, nej. Den är väldigt intressant – men intressantare från och med sidan 300. ;)

Guillous stil då. I Ondskan talade Erik och Pierre mycket om svåra (dvs. djupa) saker, och därmed kan språket bli ganska konstigt. Det är ändå ganska modernt och lätt (för mig) att förstå. Vägen till Jerusalem då – jag tror att det här är lättast att förklara med hjälp av ett exempel från själva texten.

"Knut reste sig dock utan vrede men mer med beundran och gick fram till Arn och omfamnade honom vänfast och sade att alla helgon måtte se till så att deras svärd alltid finge vara på samma sida, ty Arn ville han aldrig ha som sin fiende." (s. 296)

"måtte"? "finge"? Hade vi inte talat om svenskans modusformer i tisdags skulle jag inte ha förstått någonting om denna sats. Och vad är det med konjunktionen "ty"? Argh!

Dvs. Guillou skriver på något gammaldags svenska – och använder väldigt långa satser. I och för sig är det inte ett problem. Det var kul att märka att jag har studerat tillräckligt med svenska för att förstå vad han vill säga (med några undantag, naturligtvis).

Jag borde ändå inte klaga. Jag tycker ju om gammaldags svenska – så länge som jag inte behöver använda den själv. Jag samtycker till min väns åsikt: gammaldags svenska låter ~~nästan~~ sexig. :D

"När det blev natt i långthuset och bara snarkningar hördes tassade Katarina försiktigt iväg ut i natten. Algot Pålsson som numera sov dåligt av stora dryckeskvällar hörde henne smyga iväg och förstod mycket väl vartåt hon ämnade sig. Som en god fader borde han ha hindrat hennes upptåg och därtill näpst henne ordentligt.
Som en god fader, tröstade han sig, kunde han nog också avstå från allt detta för att om inte annat äntligen få en dotter på Arnäs." (s. 268)

Boken är absolut värd att läsa. Även om den handlar om allvarliga saker (t.ex. jämställdhet, tron), men det finns ju också en hel del humor i den. (Bland mina favoriter hör "latin" som prästen i Forshem talade, och Algots tankar på goda fäder.) Kanske borde man ändå läsa den på något annat språk än svenska först – det troligen gör boken mycket lättare att förstå och snabbare att läsa när man inte behöver kolla var tredje ord i en ordbok. (En finsk översättning, en engelsk översättning.)

En intressant blandning av fakta och fiktion – och en väldigt intressant lektion om Sverige på 1100-talet. 4/5

Stundande natten (Wijkmark, Carl-Henning)

2008-01-18T19:00:00+02:00

"Skådespelaren Hasse ligger på sal 5 och väntar på att dö. Till att börja med har han sällskap av tre andra män: främlingen från andra sidan jorden, spelaren Börje och uteliggaren Harry. Där finns också läkare, där finns en präst och där finns framför allt två sköterskor, Birgit och Angela, som vakar över deras sista dagar och nätter.
Men snart nog är Hasse ensam på salen.
Han förereder sig för att inte längre finnas, läser om döden, tänker sig den. Kämpar i det längsta. Hans värld blir trängre, det gör alltmer ont. Men som ett bud om försoning och befrielse kommer sista natten en tyst besökare och tar emot hans avsked till livet.

2007 års Augustpris för årets svenska skönlitterära bok.
Ur jurys motivering:
'Människan kanske inte lurar döden, men Carl-Henning Wijkmark visar att litteraturen kan göra det.'"

Vad ska jag börja med? Ska jag berätta om hur jag köpte denna bok bara eftersom jag läste att den hade vunnit Augustpriset 2007? Ska jag berätta om hur jag inte hade några höga förväntningar - jag bara ville läsa den eftersom den hade vunnit Augustpriset? Nej, det ska jag inte göra - även om alla de här är ju sanna. Den här boken är värd så mycket mer.

"Ingen månad är så snabb som september. Så har det alltid varit för mig. Det var då teatersäsongen körde i gång på allvar, man räknade dagarna men hann inte märka så mycket av dem. Men denna september, min sista, blev den snabbaste av alla därför att dygnen krympte i mig, den ena morgonen bet den andra i svansen, jag tyckte jag nyss borstade tänderna men det var kvällen innan och så vidare." (s. 97)

En realistisk bok som nästan fick mig att gråta i slutet. (Bara nästan - men jag aldrig gråter när jag läser.) Jag vet inte hur det känns att dö men Wijkmark tycks göra det. Det är väldigt lätt för läsaren att sympatisera med Hasse. (Speciellt när man kommer ihåg att 'sympatisera med ngn' ursprungligen menar det samma som 'känna med ngn' - åtminstone enligt en av lektorer vid universitetet.) ~~När~~ Om jag ska dö vill jag att det ska ske på samma sätt som det gör med Hasse. Jag vill vara medveten om det som ska hända, tänka på det, analysera det - och jo, känna det också.

Jag lade också märke till någonting lustigt. Ett par veckor sen berättade en (svensk) lektor för oss om hur han inte skulle låta män bli läkare eftersom de sällan kan handla patienter som människor i stället för forskningsobjekt. Wijkmark har också lagt märke till det och en läkare till Hasse beter sig just på detta sätt. Jag kan bara undra om lektorns åsikt faktiskt var hans egen eller om han också har läst Stundande natten under jullovet. :P

I alla fall är boken utan tvivel en av de bästa jag har nånsin läst. 5-/5

Ei kenenkään lapset (Iweala, Uzodinma)

2008-01-09T18:57:00+02:00

"Yhdeksänvuotias Agu-poika kaapataan kotikylästään sissisotilaaksi. Alkaa painajaismainen matka halki keskisen Afrikan viidakon väkivaltaisen Komandantin johdolla.

Agun hengästynyt, aistihavaintoja tulviva puhe sykkii elämisen vimmaa läpi koko tarinan. Nuoren pojan ainutlaatuinen kertojanääni jää kaikumaan mieleen pitkäksi aikaa kirjan viimeisen, varovaisen valonpilkahduksen tarjoavan sivun jälkeen. Lapsen maailmassa pimeys hohtaa valoa ja raskauteen kätkeytyy lupaus keveydestä.

Ei kenenkään lapset on voittanut muun muassa Los Angeles Timesin ja American Academy of Arts and Lettersin erikoisromaanipalkinnot. The New York Times lsitasi romaanin kymmenen merkittävimmän uutuuskirjan joukkoon vuonna 2005."

Ei kenenkään lapset on ollut lukulistallani jo pitkään. Suomennoksen ilmestyttyä luin arvostelun paikallislehdessä ja sen jälkeen olenkin odottanut sopivaa tilaisuutta (ja tarjousta). Odotukset olivat korkealla, kun sain keltakantisen kirjan käteeni. Jopa nuo korkeat odotukset ylittyivät reippaasti.

"Joskus minä sanon että minä en puhu paljon, kun minä tiedän niin monta kamalaa asiaa etten minä tahdo kertoa sinulle. Minä olen nähnyt enemmän kamalia asioita kuin kymmenentuhatta miestä ja minä olen tehnyt enemmän kamalia asioita kuin kaksikymmentätuhatta miestä. Niin että jos minä sanon ne niin sitten minua suruttaa liikaa ja sinua suruttaa liikaa tässä elämässä. Minä tahdon olla iloinen tässä elämässä, kun minä olen jo nähnyt kaikkea. Minä niin tahdon olla iloinen." (s. 156)

Ensinnäkin hatunnosto suomentajalle (Tero Valkonen), joka on tehnyt mahtavaa työtä. Alkuperäistekstin sävyt ovat säilyneet mahtavina (ainakin niiltä osilta, joilta minä osasin katsella).

Kirja itsessään - voi Luoja. En ainakaan suosittele sitä kenellekään iltalukemiseksi: omiin uniini se tunki sen verran tehokkaasti. Toisaalta vielä yksikään kirja, joka ei ole ollut paitsi hyvin koskettava myös erityisen mahtava ei ole uniani päässyt häiriköimään, joten tämä varoitus saa luvan olla ylistykseni kirjalle.

Naiivin kertojanäänen taakse kätkeytyy taas Isoja Asioita, jotka pelottavat ja ahdistavat näinkin kaukana Keski-Afrikasta.

4½/5

Lokki Joonatan (Bach, Richard)

2008-01-04T18:54:00+02:00

"Kirja lokista ja lentämisestä? Kyllä. Ja samalla paljosta muusta: elämisen riemusta, vapaudesta, itsensä toteuttamisen rajattomista mahdollisuuksista. Seikkailuretki poikkeuksellisiin elämyksiin; herkkä ja viisas kirja, joka on saanut miljoonia ystäviä ympäri maailma."

Tunnustan heti alkuun, että yleissivistyksessäni on ollut merilinnun mentävä aukko: tämä oli ensimmäinen kerta, kun luin Lokki Joonatanin. Jos se ketään lohduttaa, tämä ei kuitenkaan mitä suurimmalla todennäköisyydellä ollut viimeinen kerta.

Takakannen tekstin perusteella en oikein tiennyt, mitä odottaa. Muutama kaverini on toki kehunut kirjaa jo kauan, mutta koska kirjamakumme ovat melko erilaiset, odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla. Kirjan suljettuani kuitenkin olin aivan sanaton ja tajusin myös hymyilleeni varsin pöhkösti aina omistuksesta ("Sille todelliselle lokki Joonatanille, joka elää meissä kaikissa.") lähtien aivan viimeiseen pisteeseen saakka.

"Tšiangin mielestä Joonatanin oli tärkeintä lakata ajattelemasta itseään vangittuna rajalliseen ruumiiseen, jonka siipiväli oli metrin verran ja jonka suorituskyky voitiin lävistää reikäkorttiin. Olennaisinta Joonatanin oli oppia tietämään, että sen sisin olemus eli yhtä täydellisenä kuin ääretön luku yhtaikaa kaikkialla paikassa ja ajassa." (s. 59)

Uskokaa tai älkää, osasin samaistua Joonataniin - lokkiin! (Yritänkö siis sanoa olevani ns. outo lintu? En kommentoi.) En kuitenkaan voinut olla huomaamatta yhtäläisyyttä Lokki Joonatan ja suosikkikirjani (Pikku prinssi) välillä. Lapsekkaan idean ja verrattain naiivin kerronnan taakse kätkeytyy hirmu vaikuttavia filosofisia ja jopa teologisia ajatuksia ja ohjenuoria.

Yhden lukukerran perusteella en tahdo lähteä analysoimaan tai tulkitsemaan kirjaa tämän enempää. Ehkäpä toisen tai kolmannen, ehkä neljännen lukukerran jälkeen.

5-/5