"Matka lapsuuden maisemaan herättää Mattias Bergmarkissa vuosikymmenten takaisen sotakesän kipeät muistot, joista eräs, silloin viattomalta tuntunut, painaa häntä yhä.
Sydämessä tuntuu vihlaisu, liekö vanhan miehen vai nuoren pojan: Sonja! Nuori suloinen Sonja, jota Mattias kerran rakasti kahdeksanvuotiaan ujolla kiihkolla.
Nyt Mattiaksella on taskussaan Sonjan lyhyt kirje: 'Tule Bergiin, haluan puhua sinun kanssasi, aika rientää.'"
Kun Paavo "Mooses" Lipponen katsoo kirjan Finlandia-palkinnon arvoiseksi (2005) ja eräs nimeltä mainitsematon kirjakauppaketju laittaa sen myyntiin puoli-ilmaiseksi alessaan, on nykykirjallisuuden kärryiltä tippuneen lukijankin (ts. minun) pakko ostaa se. (Vaikka tämän vuoden puolella lukemani kirjat ovatkin enimmäkseen alaikäisiä, ts. viimeistään 1990-luvulla kirjoitettuja, oikeasti sydämeni lukijana viihtyy 1700- ja 1800-luvuilla.) Enquistin jäljiltä odotukset ovat korkealla – luonnollisestihan yleistän, että yli seitsenkymmenvuotiaat ruotsia puhuvat kirjailijamiehet ovat kaikki hyviä, kun kerran Enquistkin on! Petyin.
"Saunan ympärillä kasvaa horsmia ja nokkosia, miehen mittaisia. Kun avaan oven, vastaani tulvahtaa ihana tuoksu: savua ja lämpöä, koivunlehtiä ja hiljaisuutta. Ikkunan ja sen punavalkoruutuisen verhon alla on penkki, ja kun silitän sitä kädellä, tuntuu kuin koskettaisin ihoa, ikuista ja elävää. Kun katson ulos ikkunasta, näen hiljaisia peltoja, hiekkatien, aivan entisellään. Nurkassa on tynnyri täynnä vettä, ja kun nostan kantta, vedenpinta värähtää ja peilaa palan taivasta. Puutapissa oven pielessä riippuu vanha keltainen öljykangastakki. Takaseinän kirjahyllykin on jäljellä. Siinä on rivissä pokkareita, James Bondia, Chandleria, ja Raamattu.
Onko Raamattu aina ollut tuossa?" (s. 119-20)
Kirjan lähtöasetelma on vähintäänkin kiehtova: mies matkustaa takaisin lapsuuteensa, Bergiin ja sotakesään -44. Menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat Carpelanin kerronnassa toisiinsa kauniisti, sekoittuvat, mutta ovat silti irti toisistaan. Kerronta on sujuvaa, osittain tajunnanvirtaan taipuvaa, tyyli yksinkertaista ja kaunista – älykästä. Kertoja – Mattias – tekee hienoja oivalluksia elämästä, ajasta ja kuolemasta. Silti jotain jää puuttumaan. Mattias jää lukijalle etäiseksi, samaten muut Bergin asukkaat.
Kesän varjot ei lukeudu parhaisiin lukemiini kirjoihin. Se on kuitenkin hyvä kirja, kerronnallisesti kaunis ja kiehtova. Ehkä olen vain liian nuori sitä lukemaan. 3½/5
Sydämessä tuntuu vihlaisu, liekö vanhan miehen vai nuoren pojan: Sonja! Nuori suloinen Sonja, jota Mattias kerran rakasti kahdeksanvuotiaan ujolla kiihkolla.
Nyt Mattiaksella on taskussaan Sonjan lyhyt kirje: 'Tule Bergiin, haluan puhua sinun kanssasi, aika rientää.'"
Kun Paavo "Mooses" Lipponen katsoo kirjan Finlandia-palkinnon arvoiseksi (2005) ja eräs nimeltä mainitsematon kirjakauppaketju laittaa sen myyntiin puoli-ilmaiseksi alessaan, on nykykirjallisuuden kärryiltä tippuneen lukijankin (ts. minun) pakko ostaa se. (Vaikka tämän vuoden puolella lukemani kirjat ovatkin enimmäkseen alaikäisiä, ts. viimeistään 1990-luvulla kirjoitettuja, oikeasti sydämeni lukijana viihtyy 1700- ja 1800-luvuilla.) Enquistin jäljiltä odotukset ovat korkealla – luonnollisestihan yleistän, että yli seitsenkymmenvuotiaat ruotsia puhuvat kirjailijamiehet ovat kaikki hyviä, kun kerran Enquistkin on! Petyin.
"Saunan ympärillä kasvaa horsmia ja nokkosia, miehen mittaisia. Kun avaan oven, vastaani tulvahtaa ihana tuoksu: savua ja lämpöä, koivunlehtiä ja hiljaisuutta. Ikkunan ja sen punavalkoruutuisen verhon alla on penkki, ja kun silitän sitä kädellä, tuntuu kuin koskettaisin ihoa, ikuista ja elävää. Kun katson ulos ikkunasta, näen hiljaisia peltoja, hiekkatien, aivan entisellään. Nurkassa on tynnyri täynnä vettä, ja kun nostan kantta, vedenpinta värähtää ja peilaa palan taivasta. Puutapissa oven pielessä riippuu vanha keltainen öljykangastakki. Takaseinän kirjahyllykin on jäljellä. Siinä on rivissä pokkareita, James Bondia, Chandleria, ja Raamattu.
Onko Raamattu aina ollut tuossa?" (s. 119-20)
Kirjan lähtöasetelma on vähintäänkin kiehtova: mies matkustaa takaisin lapsuuteensa, Bergiin ja sotakesään -44. Menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat Carpelanin kerronnassa toisiinsa kauniisti, sekoittuvat, mutta ovat silti irti toisistaan. Kerronta on sujuvaa, osittain tajunnanvirtaan taipuvaa, tyyli yksinkertaista ja kaunista – älykästä. Kertoja – Mattias – tekee hienoja oivalluksia elämästä, ajasta ja kuolemasta. Silti jotain jää puuttumaan. Mattias jää lukijalle etäiseksi, samaten muut Bergin asukkaat.
Kesän varjot ei lukeudu parhaisiin lukemiini kirjoihin. Se on kuitenkin hyvä kirja, kerronnallisesti kaunis ja kiehtova. Ehkä olen vain liian nuori sitä lukemaan. 3½/5
Kommentit