"On vuosi 1914, ja sodan pelko ulottuu Pohjolaan asti. Lars Tobiasson-Svartman saa salaisen tehtävän mitata saaristovedet uudelleen, jotta laivasto voisi ottaa uusia reittejä käyttöönsä.
Mittausmatkoillaan hän löytää eräältä karulta saarelta naisen, joka kiehtoo ja vetää puoleensa, vaikka hänellä on vaimo Tukholmassa. Kiristyvä valheiden ja itsepetoksen verkko alkaa kutoutua.
Tobiasson-Svartman haluaisi hallita niin tunteensa kuin meren, jonka syvyyksiä hän luotaa, mutta oman sielunsa syvyyksiä hän ei tunne vähääkään.

--

Henning Mankellin tummasävyisen rakkaustarinan pinnan alla väreilevät petoksen ja vihan syvyydet. Romaanin ihmiset ovat kuin laivoja, jotka yrittävät mahtua ohittamaan toisensa kapeikoissa."


Kirja tarttui mukaan marketin (ja entisen työpaikan) alennuskopasta. En ole ikinä lukenut Mankellin tuotantoa, mutta olen kuitenkin täysin Wallander-koukussa kiitos leffojen. Hintakaan ei kovin päätähuimaava ollut (muist. 7€), joten en heittäytyisi väkivaltaiseksi, vaikka kirja ei ihan huippu olisikaan.

Kansitekstien perusteella odotin enemmän tai vähemmän hömppäromaania tai ehkäpä kotiopettajattarenromaanimaista söpöilyä ja/tai angstia. Ensimmäiset 50 sivua luin päivystyksen jonossa viime vuoden toiseksi viimeisenä päivänä, eivätkä nekään oikeastaan vakuuttaneet minua.


"Hän halveksi yliluonnollisia asioita. Ihminen näki jatkuvasti vaivaa tehdäkseen jumalansa tarpeettomiksi. Hän oli mittaava olento, jonakin päivänä aikaa ja ehkä myös tilaa pystyttäisiin mittaamaan ja hallitsemaan mittareilla, joita ei vielä tunnettu. Yliluonnolliset asiat olivat varjoja, jotka tanssivat lapsuusajan pimeänpelon jäänteissä. Normaalisti hän pystyi vastustamaan niitä. Mutta kissaa hän pelkäsi." (s. 324)


Kapteeni Lars Tobiasson-Svartman – tästä lähtien Lasse, syy tähän tuonnempana – on hahmo, johon allekirjoittaneen on hyvin, hyvin helppo samaistua. Hieman omituinen, yksinäisyydestä nauttiva pilkuntarkka perfektionisti, joka tahtoo pitää elämänsä ja tunteensa kontrollissa – puhuttiinko nyt Lassesta vai minusta?

Lassen vaimo, Kristina Tacker, on hieman hermoheikko, hieman omituinen, hiljainen perfektionisti, joka ei nauti yksinäisyydestä, mutta sietää sitä – ei hänellä ole vaihtoehtojakaan. Samaistun häneenkin.

Lassen rakastajatar, Sara Fredrika, on hieman enemmän omituinen kiitos saaristossa yksin vietetyn ajan. Ainoa asia, jota hän tuntuu pelkäävän Halsskärin lisäksi, on miesvainaansa saaminen saaliiksi verkkoihinsa. Ja kyllä, samaistuin häneenkin.

Kirja on ensimmäistä kahta lukua lukuun ottamatta kerrottu Lassen näkökulmasta. Virkkeet ovat lyhyehköjä, ja tyylissä on jotain jänskää – erilaista, ovelaa, mukaansatempaavaa –, jota en oikein osaa määritellä. Minun huomiotani kiinnitti ehkäpä eniten se, että Lassea kutsuttiin lähes kyllästymiseen asti Lars Tobiasson-Svartmaniksi – ei Larsiksi, kapteeni (Tobiasson-)Svartmaniksi, tai edes häneksi. (Yksikön kolmatta persoonaa toki käytettiin, mutta yllättävän harvoin.) Pitäisi kai lukea kirja alkuperäiskielellä, josko tuo tyylillinen kikkailu olisi helpompi määritellä siitä.

Kirjan sävy muuttuu verrattain kepeästä (minua miellyttävän) tummaksi, jopa ahdistavaksi, sangen nopeasti viimeisten sadan sivun aikana.

Ehdottoman positiivinen yllätys. Kaipa minun pitää käydä Wallanderin (siis kirjasarjan :P) kimppuun, vaikken dekkari-ihmisiä olekaan.

4+/5