"Luin Mustien
lippujen oikovedoksia… Aloin pelätä, että
tämän kirjan julkaiseminen on rikollista ja että se pitäisi vetää takaisin…
kauhea kirja se on!’
- August Strindberg
Mustat liput oli aikansa kirjallinen sensaatio, joka kuohutti Ruotsin kulttuuripiirejä viime vuosisadan alussa. Se on paljastava avainromaani täynnä peittelemätöntä kaunaa ja kostonhimoa, häikäilemättömiä solvauksia ja riemastuttavan ilkeitä letkautuksia.
Ennen kaikkea romaani kertoo kuitenkin August Strindbergistä itsestään. Kirjailija on siirtänyt tarinansa päähenkilöihin aineksia omasta elämästään. Lopputuloksena on armottoman rehellinen itsetilitys, joka tuo yllättäviä puolia Strindbergin ristiriitaiseen kirjailijakuvaan.”
Motiivieni perusteluksi riittäisi ehkä tässäkin yhteydessä yksi sana: kirja-ale. Toisaalta taustalla on myös ruotsalaisen historiallisen kirjallisuuden kurssi, jolle tosin itse en (vielä tänä vuonna) osallistu, mutta jonka perusteella kaverini ovat esittäneet melkoisen mielenkiintoisia kommentteja paitsi Strindbergin kirjoitustyylistä myös Strindbergistä ihmisenä. Näiden kuvausten ja takakansitekstin perusteella odotin vanhahtavan (alkuperäisteos on julkaistu 1907) ilkeilevää (ts. muka-ilkeilevää) dialogin varaan rakentuvaa romaania – enkä ollut täysin väärässäkään.
”Kuinka paljon kouluissa ja yliopistoissa luetaankaan valheita hyvässä uskossa: monen monia vanhentuneita teorioja ja olettamuksia, jotka seuraavalla aikakaudella osoitetaan epäuskoksi, taikauskoksi ja harhaannukseksi. Ihminen, joka aavistaa tulossa olevan totuuden ja havahtuu huomaten olevansa valheiden ympäröimä, hengittävänsä valhetta, joutuu epätoivon ja raivon valtaan ja tuntee tukehtuvansa. Valhetta opissa ja elämässä, valhetta seurustelussa, ystävyydessä ja rakkaudessa, lainsäädännössä, hallinnossa, hallituksessa, politiikassa ja uskonnossa.
Totuus on jäätikkövirta, joka etenee huomaamatta, muuttuu jäästä lumeksi, sulaa vedeksi ja jäätyy jälleen, mutta uudistuu koko ajan puhtaasta lumesta, joka tulee ylhäältä kirkkaana kuin totuus: edettyään jonkin matkaa eteen ja alas päin virta likaantuu ja valuu tyhjään.” (s. 178)
Strindbergin kirjoitustyyli on kaunista luettavaa, ja käännös onnistuu kuin onnistuukin säilyttämään kirjan alkuperäissävyt. Siitä riemusta sietää jopa tekstin harvat svedismit. Hahmoja tuntuu alussa olevan niin paljon, että heidän erottaminen toisistaan on verrattain hankalaa, mutta lieneekö kyse ollut harjoituksen puutteesta, sillä kirjan lopussa sitä jo arvostaa juonen tekemää (lähes) täydellistä ympyrää. Dialogin ja erityisesti monologin osuus kirjasta on suuri, mikä sopii minulle vallan mainiosti.
Mitä odottamaani muka-ilkeilyyn tulee, olin verrattain väärässä. Kirjassa vilisee modernia, täysimittaista ilkeilyä, joka (Paavo Lehtosen jälkisanojen mukaan) hyökkäsi suoraan ja käytännössä naamioimattomana ruotsalaisen kulttuuriyhteiskunnan tuonhetkisiä vaikuttajia vastaan.
Hyvä kirja, muttei erinomainen. 3½/5
- August Strindberg
Mustat liput oli aikansa kirjallinen sensaatio, joka kuohutti Ruotsin kulttuuripiirejä viime vuosisadan alussa. Se on paljastava avainromaani täynnä peittelemätöntä kaunaa ja kostonhimoa, häikäilemättömiä solvauksia ja riemastuttavan ilkeitä letkautuksia.
Ennen kaikkea romaani kertoo kuitenkin August Strindbergistä itsestään. Kirjailija on siirtänyt tarinansa päähenkilöihin aineksia omasta elämästään. Lopputuloksena on armottoman rehellinen itsetilitys, joka tuo yllättäviä puolia Strindbergin ristiriitaiseen kirjailijakuvaan.”
Motiivieni perusteluksi riittäisi ehkä tässäkin yhteydessä yksi sana: kirja-ale. Toisaalta taustalla on myös ruotsalaisen historiallisen kirjallisuuden kurssi, jolle tosin itse en (vielä tänä vuonna) osallistu, mutta jonka perusteella kaverini ovat esittäneet melkoisen mielenkiintoisia kommentteja paitsi Strindbergin kirjoitustyylistä myös Strindbergistä ihmisenä. Näiden kuvausten ja takakansitekstin perusteella odotin vanhahtavan (alkuperäisteos on julkaistu 1907) ilkeilevää (ts. muka-ilkeilevää) dialogin varaan rakentuvaa romaania – enkä ollut täysin väärässäkään.
”Kuinka paljon kouluissa ja yliopistoissa luetaankaan valheita hyvässä uskossa: monen monia vanhentuneita teorioja ja olettamuksia, jotka seuraavalla aikakaudella osoitetaan epäuskoksi, taikauskoksi ja harhaannukseksi. Ihminen, joka aavistaa tulossa olevan totuuden ja havahtuu huomaten olevansa valheiden ympäröimä, hengittävänsä valhetta, joutuu epätoivon ja raivon valtaan ja tuntee tukehtuvansa. Valhetta opissa ja elämässä, valhetta seurustelussa, ystävyydessä ja rakkaudessa, lainsäädännössä, hallinnossa, hallituksessa, politiikassa ja uskonnossa.
Totuus on jäätikkövirta, joka etenee huomaamatta, muuttuu jäästä lumeksi, sulaa vedeksi ja jäätyy jälleen, mutta uudistuu koko ajan puhtaasta lumesta, joka tulee ylhäältä kirkkaana kuin totuus: edettyään jonkin matkaa eteen ja alas päin virta likaantuu ja valuu tyhjään.” (s. 178)
Strindbergin kirjoitustyyli on kaunista luettavaa, ja käännös onnistuu kuin onnistuukin säilyttämään kirjan alkuperäissävyt. Siitä riemusta sietää jopa tekstin harvat svedismit. Hahmoja tuntuu alussa olevan niin paljon, että heidän erottaminen toisistaan on verrattain hankalaa, mutta lieneekö kyse ollut harjoituksen puutteesta, sillä kirjan lopussa sitä jo arvostaa juonen tekemää (lähes) täydellistä ympyrää. Dialogin ja erityisesti monologin osuus kirjasta on suuri, mikä sopii minulle vallan mainiosti.
Mitä odottamaani muka-ilkeilyyn tulee, olin verrattain väärässä. Kirjassa vilisee modernia, täysimittaista ilkeilyä, joka (Paavo Lehtosen jälkisanojen mukaan) hyökkäsi suoraan ja käytännössä naamioimattomana ruotsalaisen kulttuuriyhteiskunnan tuonhetkisiä vaikuttajia vastaan.
Hyvä kirja, muttei erinomainen. 3½/5
Kommentit